Perustuu osin tositapahtumiin.

Suosittelen kirjaa vain yli 16-vuotiaille, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti.

Toivon ja olisi hienoa jos tämä teos auttaisi ymmärtämään rikollisuutta, päihdeongelmia ja sitä tärkeintä, meille kaikille luonnollista pahuutta. Aihe ei ole helppo, ja tämä on vain minun oma näkemykseni, palapelin pala isommassa kokonaisuudessa.

Pahuus, viimeinen oljenkorsi

Rämmin räntäsateessa Vaasankatua kohti autoa. Niin harmaata ja elotonta, synkkää. Tehtävä: varastetun tavaran myynti. En nää mitään iloista, en mitään hauskaa, tai edes mielenkiintoista. Katson autoja kohteena, uhkana, pelkään, palelen pikkasen. Olen silti rento. Kierros tehty, ei epäilyttävää, starttaan auton ja vien kamat myyjälle, minulle hän oli ostaja. Viis tonnii ei piristä ollenkaan. Muistelen ekaa panoa Linnanmäen parkkiksella. Auto oli saksalainen, tyttö venäläinen, kuvankaunis blondi.

Huumeet. Jokainen ties niitten haittapuolet, mutta vetivät silti, koska hyöty oli suurempi ja käyttäjän itsekäs luonne kovempi menestymään kuin selvin päin, oli tietoinen valinta. Haluttiin saavuttaa enemmän, nopeammin, päästä helpommalla, tai vaan selvitä. Monella motiivina oli toivo paremmasta, oljenkorret vähissä. Pilvenpolttaja perheenisä halus rentoutua keskellä oravanpyörää, etsi tasapainoa. Amfetamiinin kanssa halusivat olla skarppeja, olla tehokkaita saavuttaakseen voittoja. Amfetamiinin haittapuolena oli skitsoilu, harhaluulot ja koneiston kuluminen. Kaikilla oli tavoite, olotila tai päämäärä jota halusivat, haittapuolia ei saanut ajatella jos päämäärä sitä vaati.

Valoa näkyi tunnelissa kun juna tuli vastaan, ei haitannu kun juna oli rahajuna. Kaikki meni hyvin mutta perässä seurasi pelko haittapuolien tuhosta. Piti juosta lujaa, mut ei liian lujaa. Piti olla ovelampi kuin fysiologiset tosiasiat mahdollisti. Ongelmana oli juostako kovempaa kun alkoi mennä vituiks vai lopettaa. Harvoin kukaan lopetti.

...